Tällä hetkellä olen Oamarussa odottamassa bussia Christchurchiin moikkaamaan vielä kerran kavereitani Old countryhousesta. Ylihuomenna bussi Motuekaan, jossa alkaa työt keskiviikkona. Mihin tämä aika oikein menee??
Takana on aivan mahtavat kaksi viikkoa reissailua pitkin eteläistä Eteläsaarta. Aluksi olin ihan rikki lähtiessäni OCH:sta, erityisesti kun kaverit kokkasivat mulle viimeisenä iltana jäähyväisillallisen kakun kera, sain jäähyväisvideon ja vielä seuraavana päivänä suklaamuffinsseja! Vähemmästäkin alkaa leuka väpättää ja silmät vuotaa, ja sainkin kerätä kaiken voimani ollakseni itkemättä kuin pikkulapsi. Onnistumisprosenttini ei ollut niin korkea kuin toivoin sen olevan.
Pakatessani autoa uusien matkakavereiden kanssa sain myös mustelmia kavereiden niskaani viskoman karkkisateen vuoksi. En tiedä oliko heidän tarkoituksensa sokeuttaa minut, mutta olipahan ainakin eeppinen alku matkalle. :)
Siinä sitä sitten reissattiin vuoden loppuun saakka, yhteensä viisi päivää, kahden saksalaisen kanssa. Yllätyksekseni toinen heistä oli vielä pahempi säätäjä kuin minä. Näitä ihmisiä tulee harvassa! Kun toinen kadottaa FARKKUNSA, jotka hänellä oli päällään SAMANA päivänä, ei voi kuin ihmetellä...Tosin itse unohdin jälkeeni kenkäni, että kannattaako minun edes sanoa mitään? :D
Suoraan sanottuna, en halua edes ajatella kuinka paljon tavaraa olen unohtanut jälkeeni. Paras on ehkä tähän mennessä ollut ruokakassi täynnä ruokaa. Sinne se jäi, ruokakassimme hostellin ruokahyllylle Wanakaan. Eipä siinä sitten auttanut kuin mennä nöyränä ruokakauppaan ostamaan uudet ruuat tilalle. Onneksi oli uuden vuoden aatto, ja Jack Daniels -paukut pyyhkivät kaikki murheet pois! Uusi vuosi oli kokonaisuudessaan aivan mahtava, oltiin Queenstownissa, jossa tuttuja ja muitakin ihmisiä tursui joka nurkasta. Ulkoilmakonsertteja, ilotulitusta, hyväntuulisia ihmisiä ja hyvää seuraa. Kivaa! Itselläni tosin oli yöpymispaikka hevonkuusessa, ja menin tyytyväisenä nukkumaan "lämpimään" autoon. Siellä vastassa piti olla makuupussi, mutta tämä yksi hajamielinen saksalainen olikin ottanut mukaansa sen hostelliin, ja kietouduin sitten autosta löytämiini vaatteisiin.
Sitten oli aika jatkaa matkaa Sebastianin ja Annikan kanssa ja jättää Dominic Queenstowniin. Annika on suloinen tyttö Amsterdamista, ja toivottavasti näemme vielä. Kansainvälinen joukko vain yhdellä saksalaisella. Upeaa. Yhdessä ehdittiin tällä kokoonpanolla reissaamaan kokonaiset kymmenen päivää, ja oli todella hauskaa! Kelit olivat suosiolliset ensimmäisen viikon ajan, mutta loppuajan vettä on tullut kuin saavista kaatamalla, eikä ole pystynyt tekemään niin paljon kuin toivoisi. Itse asiassa viimeiset päivät ovat olleet hyvin tietokonepainotteisia.
Reissun ehdottomasti kohokohta oli Mt Cook! Aluksi en tiennyt, kuinka vaativaa polkua me lähdimme Sebastianin ja Dominicin kanssa tarpomaan, ja puolivälissä polkua kysäisin pojilta, että kuinka ylös me ollaan oikein tarpomassa. Vastaukseksi sain, että me oltiin kiipeämässä koko vuoren YLI. Vähemmästäkin nielaisee tyhjää.
Kontatessani shortseissa lumista rinnettä ylös vannoin ja vakuutin itselleni kuuntelevani tästä lähtien paremmin ihmisiä, jotta tietäisin, mihin olen itseäni tunkemassa.
Mutta oli se kyllä kaiken arvoistakin! Ylhäällä tuuli pauhusi ja heitti melkein minut kumoonkin. Kaivaessani takkiani esille huomasin, että olin unohtanut sen autoon. Kyllä siinä pari vittusaatanaperkelettä pääsi ulos suusta. Siinä sitten kärsittiin jonkinasteisesta hypotermiasta, mutta onneksi Sebastian herrasmiehenä lainasi takkiaan minulle.
Myös alastulo vuorelta oli hyvinkin cindymäinen. Tarkoituksena oli tyylikkäästi snoukata kenkien kanssa alas vuoren rinnettä, mutta liukastuin ja vedin persliukua niillä samoilla hikisen lyhyillä ja ohuilla shortseilla. Hyvin mä vedän!
Alas päästyämme, kun katsoi vuorta minne oli ihan itse kiivennyt, ei voinut olla kuin ylpeä itsestään. Cindy, kömpelyyden perikuva selvisi noinkin ylös vain parilla mustelmalla ja lievällä jäätymisellä. Uu jea!
Tällä roadtripilla on saanut jälleen kerran tutustua aivan mahtaviin ihmisiin ja reissata kahden ihanan ihmisen kanssa. Ja kokin kanssa! Eipähän ole minun tarvinnut kokata, tosin ei kukaan koskaan haluakaan syödä minun kokkailujani... Olen saanut nähdä pingviinejä (maailman pienimmät pingviinit alle metrin läheisyydestä, VILLINÄ), hylkeitä, pari miljoonaa lammasta, mahtavia maisemia ja kaikkea siistiä.
Mutta nyt on aika jatkaa matkaa, jälleen kerran. Mutta voisiko joku oikeasti kertoa miten hyvästeistä voisi tehdä edes hiukan inhimillisemmät? Inhoan hyvästelyjä! Ajattele, ennen matkaa olin huolissani siitä, miten minun hermot kestävät, mutta nyt olin ihan hajalla sanoessani jälleen kerran hyvästit. Tosin Sebastian ja Annika asuvat niin lähellä, että heitä pääsee morjestamaankin. :)
Mutta nyt täytyy mennä bussiin! Kiitos, hei ja näkemiin!
Cindy
[ lisää kommentti ] | permalink | tekstiin liittyvä linkki |
( 2,6 / 47 )Ja nyt on aika kirjoitella jatkoa minun seikkailuilleni!
Tai no, en ole hirveästi liikkunut mihinkään. Itse asiassa, elämäni on pyörinyt Christchurchin ja Old countryhousen ympärillä viimeiset viisi viikkoa. Täällä on ollut todella mahtavaa, ja haikein mielin jatkan huomenna matkaani ja joudun hyvästelemään äärimmäisen ihania ihmisiä. Täällä ollaan harrastettu niinkin jännittäviä aktiviteettejä kuin huorabongailua Manchesterstreetilla, hyytelönsyöntikisoja ja teippinaamiaisia. Aina jaksan ihmetellä, että miten näin pieni joukkio onnistuu jakamaan samankaltaisen huumorintajun. Hämmentävää.
Mutta tosiaan, huomenna suuntaan nokkani kohti uusia seikkailuja, ensimmäisenä kohteenani on Lake Tekapo. Tämän hetkinen reittisuunnitelma on Lake Tekapo-Mt Cook-Wanaka-Queenstown-Milford Sound-Catlins-Dunedin-Nelson. Hermot joutuvat koville, kun olen ensimmäistä kertaa matkaamassa toisten ihmisten kanssa. Mulla meni jo aikaisemmin ihan hermot tulevaan matkaseuraani, niin tosiaan mielenkiinnolla odotellaan :D Mutta jos täällä jotain suosittuja aktiviteetteja haluaa harrastaa, niin kaikki pitää varata todella hyvissä ajoin. Tarkoituksena oli suorittaa suuri kävely Milford soundsissa, mutta se paikka on nyt ihan tukossa sesonkiaikaan. Turisteja pursuaa joka tuutista ja varsinkin saksalaisia versioita! Mistä ne kaikki saksalaiset oikein tulevat ja miksi he ovat täällä???
Kiitos, hei ja näkemiin!
Cindy
[ lisää kommentti ] | permalink | tekstiin liittyvä linkki |
( 3,2 / 42 )Reissussa olen nyt ollut kohta kaksi kuukautta ja vielä (toivottavasti) ainakin nelisen kuukautta on jäljellä.
Tällä hetkellä majani on Christchurchissa (ihana nimihirviö), Uudessa-Seelannissa, ja täällä olen ollut nyt parisen viikkoa. Kohta kolme viikkoa? Noh, jotain sinne päin kuitenkin. Nyt työskentelen sekä siivojana ETTÄ tarjoilijana. Siivoan majoitusta vastaan ja tarjoilijana silloin tällöin saadakseni minimaalista taskurahaa. Tykkään tosi paljon hostellista missä olen, vaikka joutuukin siivoamaan JOKA IKINEN PÄIVÄ. Mutta työkaverit ja pomo ovat sen verran mahtavia että viihtyy. Tarjoilijan työ, noh, se on nyt menettelee sillä voimalla ettei tarvitse olla kuin pari vuoroa viikossa parin viikon ajan. Mutta tuleepahan sekin työ nähtyä :D
Eli hirveasti reissaamaan en ole päässyt hostellityön takia, tarkoitus olisi mennä Akaroaan keskiviikkona katselemaan maisemia kun kaverilla on auto käytossä. Olen päässyt käymään täällä potkunyrkkeilyssä, huomattavasti rennompaa kuin Suomessa!
Mitäs muuta... No täällä tosiaan elelen arkielämää, valmistaudutaan jouluun jne. Joulu olisi tarkoitus viettää täällä kavereiden kanssa ja lähtö täältä on sitten joulun jälkeen jonnekin. Ajattelin toteuttaa hyväksi havaitsemaani "kartta pöydälle, silmät kiinni ja sormi kartalle"-tekniikkaani. Ihan hyvin ollaan sillä tähänkin mennessä pärjätty! Ehkä kuitenkin Queenstown nyt on suurimpana vaihtoehtona mielessä, tällä hetkellä ainakin...
Mutta reissu on mennyt tosi hyvin, oon saanut juoda USEIN alkoholia ILMAISEKSI. Mikä on nyt selkeästikin tärkein asia matkassa. Nähnyt upeita maisemia, tutustunut mahtaviin ihmisiin jne. :) Mitään huikeaa en ole viela ehtinyt tekemään, mutta rahaa säästetään vaelluskenkiin, skydivingiin ja koskenlaskuun...
Cindy
[ lisää kommentti ] | permalink | tekstiin liittyvä linkki |
( 2,8 / 45 )Ystävämme Cindy tunsi itsensä jostain syystä tylsistyneeksi jo pidemmän aikaa. Vaikka hänellä oli mainio työpaikka, mukava kämppä, huippukaverit (jotka kirjoittavat hänestä blogeja) ja sanotaanko riittävästi vapaa-ajan aktiviteetteja. Vaikka kaikki oli oikeastaan tosi hyvin, niin silti jotain tuntui puuttuvan. Mitä tällaisessa tilanteessa normaali ihminen tekisi, jos haluaisi vähän tuulettua? No, mietitäänpä. Lähtisi ruotsinristeilylle nollaamaan pään ja hankkimaan kokemuksia, joita ei muista tehneensä kuin vasta naamakirjan kuvista? Ei. Vuokraisi mökin Tampereelta tai ehkä vieläkin pohjoisempaa viikonlopuksi ja tutustuisi paikalliseen elämäntapaan ja natiiveihin? No ei meidän Cindy. Lähtisi ehkä kokonaiseksi viikoksi Kanarian saarille kuuntelemaan Suomi-baariin Matti Nykästä? No ei, ei ja ei. Cindy, joka ei nyt niin hirveästi ole aikaisemmin matkustellut, päätti lähteä yksin maailman ympäri.
Kyseinen retki vaatii tietysti hieman etukäteisvalmisteluja. Pitää esim. suunnitella reittiä, varata lentoja ja junalippuja, hankkia viisumeita, hoitaa rokotukset ja lääkkeet, miettiä varusteita, irtisanoutua työpaikasta ja kämpästä…näin alkajaisiksi. Se on vielä pientä, mutta sitten pitää vielä järjestää LÄKSIÄISET. Ja oikeastaan mun piti kirjoittaa noista viimeksi mainituista.
Läksiäiset kannattaa aina järjestää tyylillä. Vähän niin kuin Elvis has left the building -tyyppinen ratkaisu, jossa varmistetaan, että jokainen on varmasti tajunnut merkkihenkilön hetkeksi häipyneen muille pelipaikoille. Tilaisuus järjestettiin Turun keskustassa ravintola Koulun viinituvassa, joka oli varattu seurueellemme. (Turku on erityisen kuuluisa kaikista ex sitä ja ex tätä ravintoloistaan, mutta puhutaan siitä joskus myöhemmin. Ravintola Koulu on siis entinen koulu, jos joku ei ehtinyt vielä yhdistää pisteitä toisiinsa.)
Meitä oli ehkä joku parikymmentä henkeä toivottamassa Cindylle hyvää matkaa. Ehkä muista perinteisistä ravintolailloista poiketen seurueemme käyttäytyi nyt yllättävän asiallisesti. Siis erikoisen asiallisesti. Vaikka ravintolassa oli siistit pöytäliinat ja eläviä kynttilöitä kukaan ei löytänyt sisäistä pöydällä seisovaa tulennielijäakrobaattiaan. Koulussa on vähän erikoisempi olutvalikoima ja maistelemalla löytää oman suosikkinsa. Itse en tosin juuri olutta juo, mutta näin niinku vinkkinä niille, jotka juo. Myös muu asiakaskunta tuntui harvinaisen fiksulta, samoin henkilökuntaaaa. Paikka koostuu useammasta eri tilasta, joten ensimmäisellä kerralla ravintolassa suunnistaminen on aika harhailua. (Seuraavan blogin aihe onkin missä ravintolassa eksyy varmimmin. Veikkaisin, että sen kisan vie kuitenkin Turun Onnela -kompleksi.)
Seuraavat luvut todennäköisesti uskomattomasta matkastaan Cindy on luvannut lähettää meille sopivin väliajoin. Seikkailuja odotellessa. Ja vielä kerran HYVÄÄ MATKAA, KYL SÄ PÄRJÄÄT!
White,
elegantti
Loppuun vielä Bluen runoilua läksiäisjuhlista:
Cindylle matkaevääksi:
Olet lähdössä matkalle maailman ympäri,
pidemmälle matkalle,
jota kukaan meistä ikinä on tehnyt.
Varmaan jännittää,
aika paljonkin.
Mutta niin kuin puhuttu on,
ensimmäisenä iltana,
kun olet löytänyt perille ensimmäiseen majapaikkaan,
tiedät,
että pystyt mihin vaan.
Me tiedämme sen nyt jo.
Kunhan muutama postikortti saataisiin.
Intiasta, Singaporesta, Malesiasta, Uudesta-Seelannista…
Ja kunhan et meitä unohda siellä isossa maailmassa.
Me ainakin eletään koko ajan hengessä mukana,
katsotaan karttapallosta,
missä se Cindy mahtaa milloinkin olla.
Ja jos koti-ikävä yllättää,
niin voit kyllä luottaa siihen,
että täällä me kaikki ollaan vastassa,
vaikka tulisit sitten viikon tai puolen vuoden päästä takaisin.
Me odotetaan täällä,
ja ollaan ylpeitä,
että meidän pikkuinen pärjää suuressa maailmassa,
reppu selässään.
Hyvää matkaa siis Sinulle rakas ystävä,
nauti joka hetkestä,
hengitä maailmaa,
ja anna sen kertoa tarinaansa,
jonka pääroolissa Sinä itse olet.
Tule ehjänä kotiin,
ja muista tuliaiset.
Toivottelevat Blue, White, Brown ja Pink
[ lisää kommentti ] | permalink | tekstiin liittyvä linkki |
( 3 / 46 )Koska olen ennenkin blogeissani tarinoinut muutamista tupareista, niin säästän nyt lukijani kaikelta ”suolaa ja leipää” – höpinältä ja menen suoraan asiaan. Ystäväni Miss24/7 kämppäkavereineen vietti siis taannoin tupareita uudessa kodissaan. Vein illan emännille kassillisen ruokaa tuliaisiksi, ja olin itsekin varustautunut kassillisella…b-vitamiinia. Seurapiiripalstoilla kerrotaan aina, mitä tilaisuuksissa on tarjolla, joten: tarjolla oli punaista boolia ja pikkusuolaista. Coctailtikkuhäkkyröitä, sipsejä ja sellaista. Very nice. (Firmamme sisäinen kieli on englanti, ajoittain myös saksa ja ruotsi, joten koetan kylvää näinä globalisaation eli maapalloistumisen aikoina kirjoitelmiini sanoja, joilla me itse yleensä kommunikoimme eli viestimme tietoa verbaalisin eli sanallisin keinoin.)
Juhlissa oli mukavasti sekä tuttuja että itselleni vieraita ihmisiä, tai siis toisin sanoen ihmisiä, jotka tunsivat minut, mutta joita en itse tiennyt edes tavanneeni koskaan. Tällaiset tilanteet ovat minulle jo vähän turhankin tuttuja, mutta kaikkeen tottuu, ja voi jopa oppia toimimaan kyseisissä tilanteissa paljastamatta, ettei itsellä ole minkäänlaista käsitystä siitä, kenen kanssa keskustelee. Small talk –taidot ovat monesti koetuksella. Tärkeintä on se, että pokka pitää ja tarttuu joka sanaan, jonka keskustelukumppani suustaan päästää. Uusiin ihmisiin on joka tapauksessa aina ilo tutustua, totta kai.
Kuten otsikkokin jo lupaa, tuparit eivät jääneet ihan tähän yhteen kertaan. Miss24/7 oli sitä mieltä, että ensimmäisiin juhliin ei ollut päässyt tarpeeksi ihmisiä kaikenlaisten esteiden vuoksi, niin olisi aiheellista järjestää vielä toisetkin tuparit. Mikäs siinä, ikinä ei ole liian huonoa syytä järjestää juhlia. No, allekirjoittanut oli sitten tällä toisellakin vieraslistalla ja taas mentiin. Typerä tuparilahja vol2 ja uusiksi. Menimme Brownin, Innon ja Mr.LaRusson kanssa pelipaikalle. Kukaan heistä ei ollut edellisissä tupareissa, mutta muilta osin paikalla olijat eivät juurikaan olleet vaihtuneet, vaikka se kai alkuperäinen idea oli ollutkin…Mutta mikäs siinä. Ihmiset olivat vähän turhan vaisuja, ja sellaisessa tilanteessa ei auta muu kuin – seurapeli! Ideoimme Mr.LaRusson kanssa pelin, jonka pointti oli se, että kaikki kirjoittivat paperilapuille jonkun nolon sattumuksen elämästään, jonka jälkeen sekoitin laput kulhossa ja aloin yksitellen nostella niitä. Luin lapun, ja aloimme arvuutella, kenen kohdalle kyseinen nolo tapaus olisi voinut sattua. Yksinkertainen idea, mutta yllättävän toimiva, kun alkukankeudesta päästiin. Tarinoissa oltiin pilkkihaalareissa Pariisin keskustassa, käveltiin paljon päin seiniä ja ovia, mokailtiin liukuvoideostoksilla ja käytiin vahingossa homobaarissa. Voittaja sai yhden oluen. Kyllä kannatti avautua.
Onnea vielä kerran uuteen kotiin!
Toivottelee jäsen Blue,
pelinhoitaja
[ lisää kommentti ] | permalink | tekstiin liittyvä linkki |
( 3 / 55 )Seuraava
Arkisto
